Kolme ja puoli kuukautta sitten me palattiin Suomeen puolen vuoden Aasian reissulta.
Suomen kesä oli silloin kauneimmillaan. Kaupasta sai halpaa juustoa, ruisleipää ja kermaviiliä. Oli oma keittiö, jossa sai pitkästä aikaa kokata lemppariruokia. Todettakoon, että tuloksena lihoin varmaan 5 kiloa – heippa vaan farkut, jotka ostin Bangkokista juuri ennen kotiin paluuta. Meillä oli kiva asunto, oli kiva nähdä kavereita, oli kiva käydä lenkillä raikkaassa ilmassa luonnon keskellä. Pari kuukautta kaikki oli kauhean helppoa ja mukavaa.
Sitten tuli syksy.
Tuntui, että se iski ihan yhdessä yössä. Yhtäkkiä ilma muuttui kirpeämmäksi. Ihmiset palasivat viimeisiltäkin kesälomiltaan töihin ja vaihtoivat kesämekot tikkitakkeihin. Puistossa ei lorvinut enää kaveriporukoita koko päivän mittaisilla piknikeillä. Kesän kepeä ilmapiiri lakastui meidän talon edustalla kasvavien ruusujen mukana.
Vanha tuttu kaukokaipuu teki välittömästi comebackin.
Oltiinhan me keväällä jo puhuttu, että Suomeen ei sitten jäädä – tullaan vaan kesäksi käymään. Ja vaikka se ajatus kyllä jatkuvasti kyti jossain takaraivossa, oli sen ääni hiljentynyt lähinnä vaimeaksi kuiskaukseksi. Ei meillä ollut mitään selkeää suunnitelmaa.
Viilenevien ilmojen myötä me kuitenkin tajuttiin, että jotain on tehtävä. Jonnekkin on nyt lähdettävä – syksyä pakoon. Ajatus siitä, että seuraavat puoli vuotta pitäisi rämpiä läpi loskan ja rännän, yrittää imeä energiaa kirkasvalolampusta ja vetää kaksin käsin D-vitamiinia, jottei muutu zombiksi, ei tuntunut millään tasolla hyvältä.
Jäi enää kysymys: minne?
Jos olisin voinut täysin vapaasti valita, olisin ostanut lennot Bangkokiin hetkeäkään miettimättä. Pelkän menolipun. Sinne on niin ikävä. Niin ikävä, että välillä tuntuu, ettei pysty hengittämään. Mutta syystä jos toisestakin se ei nyt tuntunut fiksulta tai oikeastaan edes mahdolliselta.
Me ajateltiin, että nyt täytyy yrittää miettiä pidemmällä tähtäimellä. Työkuvioita ja pidempää oleskelua silmällä pitäen kannattaisi pysyä Euroopassa. Siellä jos menettäisi sydämensä jollekkin kaupungille, ei edessä olisi niin raastava Romeo ja Julia -henkinen kaukosuhde kuin meillä on Bangkokin kanssa.
Niin eli siis MINNE?
Mehän ollaan matkusteltu Euroopassa todella vähän, koska kaikki rahat ja aika on aina menneet pidempiin Aasian reissuihin. Ne muutamat kaupungit, joissa ollaan käyty, on olleet tosi kivoja, mutta ei kuitenkaan ole tullut sellaista “vau-haluan-asua-täällä” -fiilistä. Ei siis ollut mitään paikkaa, johon meillä olisi ollut jo valmiiksi jotenkin tavallista lämpimämmät välit.
Oli kuitenkin yksi kaupunki, johon olin pitkin kevättä törmännyt monissa matkablogeissa ja lehtijutuissa. Se oli jäänyt kummittelemaan mun mieleen, enkä loppujen lopuksi sitten osannut oikein edes ajatella mitään muuta vaihtoehtoa. Meille täysin vieras paikka, mutta jotenkin oli jäänyt sellainen fiilis, että tää voisi olla meidän.
Lissabon – rakastutaanko?
