Tänä vuonna tammikuu tuntuu olevan erityinen ja erikoinen.
Istuimme kaksi viikkoa sitten lauantaina Chinatownissa eräässä thai-kiinalaisessa ravintolassa. Kello oli jo yli puolenyön. Olimme kierrelleet alueen baareja yhdessä ystävämme kanssa, joka on taas pitkästä aikaa Bangkokissa käymässä. Illan edetessä seurueeseemme oli liittynyt muitakin. Ilta oli ollut ihana.
Ravintola oli tyypillinen thaimaalainen paikka, jonka ruokailutilana toimi kadun varsi, johon muovituolit ja metalliset taitettavat pöydät oli kannettu. Emme olleet ainoat yönälkäiset, vaan asiakkaita riitti – thaimaassa ei ole lainkaan tavatonta kokoontua syömään vielä myöhäisempinäkin yön tunteina. Tilasimme pöydän täyteen ruokaa, juttelimme ja joimme olutta muovimukeista.
Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi ohi kävelevään pariskuntaan. He pysähtyivät autotien viereen, selät meihin päin, selvästi aikeenaan napata taksi. Aivoni raksuttivat muutaman sekunnin, kunnes tajusin, että tunnen tuon nutturan.
Huusin pariskunnan nimeä ja pian huutoon liittyi koko pöytäseurue. Pariskunta kääntyi meihin päin ja heidän silmänsä laajenivat lautasten kokoisiksi ällistyksestä. Seurasi lisää huutoa ja sitten naurua, halailua ja loputonta hämmästelyä.
Tunnemme kaikki toisemme jo vuosien ja vuosien takaa Bangkokista. Tällä hetkellä vain puolet meistä asuu täällä, mutta jollain maagisella tavalla osuimme kaikki juuri tuohon kohtaan Chinatownia, juuri tuona lauantaiyönä, juuri samaan aikaan. Tässä 1500 neliökilometrin ja 9 miljoonan ihmisen kaupungissa joku magneetti veti meidät yhteen.
Seuraavana päivänä nutturapää kertoi, että hän herättyään mietti, oliko kohtaamisemme ollut todellakin totta, vai oliko se unta. Onneksi se oli totta.
Aiemmin tuona samaisena lauantaina olimme ihmetelleet poikkeuksellisen viileältä tuntuvaa ilmaa. Kiertelimme iltapäivällä auringonpaisteessa kaupungilla ja päivittelimme, kun pitkänkään kävelyn jälkeen ei ollut hiki. Tämä on hyvin poikkeuksellista Bangkokissa, jossa hien saa yleensä pintaan ihan vain astumalla ulos ovesta. Illan hämärtyessä ilma alkoi tuntua yhä viileämmältä ja siihen yhdistyi varsin tuntuva tuuli, joka on täällä myös harvinaista.
Myöhään yöllä, kun istuimme tuon aiemmin mainitun onnellisen yhteentörmäämisen jälkeen thai-kiinalaisen ravintolan muovituoleilla, alkoi monella meistä olla ihan oikeasti kylmä.
“En ole koskaan kokenut tällaista säätä Bangkokissa”, sanoin.
Siinä vaiheessa, kun yksi meistä yritti epätoivoisesti kietoutua mukanaan olleisiin kangaskasseihin lämmön toivossa, totesimme, että on varmaan aika lähteä kotiin.
Myöhemmin luin Bangkok Postista, että Bangkokiin oli ennustettu kylmintä säätä lähes 40-vuoteen. Ei siis ihme, lämpötila tuntui poikkeukselliselta.
Keskimääräistä viileämpien ilmojen on sanottu jatkuvan vielä helmikuun puolelle, joten Bangkokiin nyt suuntaavien on ehkä syytä pakata edes yksi pitkähihainen mukaan.
