Olin kolme päivää Bangkokissa sairaalassa

Lopetin edellisen postauksen toiveeseen, että vuosi 2026 kääntyisi vatsataudin, rikkoutuneen tietokoneen ja pankkisäädön jälkeen mukavammaksi.

NO NIIN EI KÄYNYT.

Olin viikko sitten sunnuntaina menossa nukkumaan, kun aloin tuntea ikävää vatsakipua. En ollut aluksi tilanteesta huolissani, vaan otin närästyslääkkeen ja yritin rentoutua. Muutaman tunnin jälkeen otin avuksi kuumavesipullon, mutta sekään ei juuri auttanut kipuun. Yön edetessä ja kivun jatkuessa jouduin toteamaan, että tämä ei ole enää millään mittapuulla normaalia. Aamulla lähdimme sairaalaan.

Sairaalassa meidät ohjattiin ensiapuun, jossa minulta otettiin heti verikoe, ja samalla laitettiin tipalla tulemaan kipulääkkeitä. Olen todella piikkikammoinen ja jouduin hengittelemään varsin syvään, kun hoitajalla kesti tovi asentaa kanyyli paikoilleen.

Verikokeista ei ihan suoraan selvinnyt, mistä kiikastaa, joten minut lähetettiin CT-kuvaan. Ja se olikin sitten eräänlainen kokemus.

En osannut jännittää CT-kuvaan menoa, koska niin, mitä jännitettävää siinä on? En ollut koskaan ennen ollut sellaisessa, mutta ajattelin, että se on vähän kuin röntgenkuva. Mutta yllätyksiä oli luvassa. Kuvantamishuoneessa minulle ilmoitettiin, että ensimmäinen kuva otetaan ihan normaalisti. Seuraavaa kuvaa varten minuun pistetään varjoainetta ja paksusuoleeni pumpataan vettä. Minulta kysyttiin, olenko allerginen mereneläville. “En”, sanoin hämmentyneenä ja mietin, miten katkaravut liittyvät tähän kaikkeen. “Hyvä, sitten et varmaankaan ole allerginen myöskään varjoaineelle.” Tämän enempää minua ei toimenpiteisiin valmisteltu.

Tuo CT-kuva kaikkine lisämausteineen oli koko sairaalakokemukseni traumaattisin osuus. En saanut tarpeeksi tietoa tai tukea toimenpiteeseen, jollaisesta minulla ei ollut entuudestaan minkäänlaista kokemusta. Kävin aikalailla paniikkikohtauksen rajalla, kun varjoaine alkoi levitä kehossani aiheuttaen kaikenlaisia tuntemuksia – minulla se esimerkiksi jäi pitkäksi aikaa polttamaan pahasti keuhkojen kohdalle. Asiaa ei auttanut epämukavuutta aiheuttanut vesi suolistossani ja kaiken taustalla jyllännyt vatsakipu.

CT-kuvan tulokset tulivat noin tunnissa. “Umpilisäkkeen tulehdus, sinut täytyy leikata”, ilmoitti ensiavun mukava lääkäri. Pian paikalla olikin jo kirurgi, joka kertoi, että leikkaus tehdään vielä samana iltana. Sain päättää, tehdäänkö leikkaus tähystyksellä vai perinteisenä avoleikkauksena. Tähystyksellä se maksaisi 250 000 bahtia (6 800 euroa), kun taas avoleikkaus lähtisi huokeampaan hintaan 150 000 bahtia (noin 4 000 euroa). Valitsin tähystyksen.

Diagnoosi ei tullut aivan yllätyksenä, sillä vatsakipu oli jossain vaiheessa siirtynyt keskeltä juuri sinne, missä umpilisäke sijaitsee. Tavallaan oli helpottavaa, että kivulle löytyi selitys, ja vielä sellainen, joka kyllä saataisiin varmasti hoidettua. Muutamat itkut tuli silti itkettyä, sillä totta kai leikkaus vähän jännitti, ja lisäksi tiesin, että saisimme sanoa hyvästit seuraavalle viikolle varatulle, pitkään ja hartaasti odotetulle Krabin reissulle.

Kirurgin tapaamisen jälkeen kävin vielä röntgenkuvassa, ja sitten minut kärrättiin omaan huoneeseeni. Se oli tasoltaan kuin keskiverto suomalainen hotellihuone: siellä oli oma vessa ja suihku, jääkaappi ja mikroaaltouuni sekä hieno näkymä kaupungille. Juhana sai olla koko ajan huoneessa minun kanssani, ja hänelle oli laitettu sohvalle petivaatteet.

Illalla pääsin leikkaukseen. Leikkaustiimin nuoret hoitajat olivat ihania ja anestesialääkäri todella sydämellinen. Hän kävi kanssani tosi tarkasti läpi, mitä tapahtuu ennen nukutusta ja sen jälkeen. Ajatus hengitysputkesta vähän ahdisti, mutta lääkäri vakuutti, että se on poissa, kun herään. Muuten olin tosi rauhallinen ja odotin vain, että koko homma olisi ohi.

Leikkaus meni hyvin. Pelkäsin, että olisin herättyäni jotenkin sekaisin tai paniikissa, mutta olinkin oikeastaan heti aika skarppina. Pääsin pian takaisin omaan huoneeseen, jossa olin seuraavat kolme yötä.

Päivät sairaalassa kuluivat samaa kaavaa. Aamulla sain aamupalan ja aamulääkkeet. Sen jälkeen kaksi hoitajaa tuli pesemään minut kosteilla pyyhkeillä (en saanut vielä mennä suihkuun) ja vaihtamaan uuden pyjaman – tämä tuntui ensimmäisellä kerralla todella omituiselta, mutta sitten siihenkin tottui. (Yhtenä päivänä hoitaja kävi myös pesemässä hiukseni – thaimaalainen ystävämme kertoi minulle, että tällainen on mahdollista ja otin palvelun ilolla vastaan.) Seuraavaksi kirurgi kävi tarkastamassa ja putsaamassa leikkaushaavan. Vähän myöhemmin kävi vielä toinen vanhempi lääkäri, joka oli ehkä osaston ylilääkäri. Loppupäivä oli lepäämistä, pientä jaloittelua, lounas, illallinen ja lääkkeitä. Joka välissä käytiin tarkastamassa verenpaine ja lämpö. 

Leikkauksen jälkeen en saanut aluksi syödä muuta kuin jotain täysin tunnistamatonta valkoista mömmöä. Ensimmäisellä kerralla se upposi yllättävän hyvin – kai sitä nyt syö mitä vaan, kun on ollut 1,5 vuorokautta syömättä. Sen jälkeen alkoi vähän tökkiä, ja viimeisellä kerralla totesin, että oksennan, jos otan sitä lusikallisenkin. Onneksi siinä vaiheessa sain jo luvan juoda jugurttismoothieita, joita Juhana haki sairaalan alakerrassa olevasta kiskasta. 

Pahinta sairaalassa olossa oli kuitenkin kädessä jatkuvasti ollut kanyyli, josta tiputettiin nesteytystä ja antibiootteja. En tiedä, ovatko verisuoneni jotenkin erityisen herkät, mutta antibiootin tiputus alkoi aina noin vuorokauden jälkeen sattua ihan tosissaan, ja kanyylin paikkaa piti vaihtaa. Viimeisenä iltana ihana hoitaja pyysi lääkäriltä luvan, että suonensisäinen antibiootti voitiin vaihtaa vähän etukäteen pillereihin, jotta minun ei enää tarvinnut kärsiä ja stressata siitä.

Torstaina iltapäivällä sain luvan lähteä kotiin. Lähdössä oli vähän sekavuutta, sillä kirurgi ja vanhempi lääkäri antoivat aikalailla toisistaan poikkeavat ohjeet siitä, miten haavaa pitää hoitaa ja mitä saan tai en saa tehdä tulevina päivinä. Siinä sitten hoitajat juoksivat meidän ja lääkäreiden välillä, ja Juhana yritti rauhoitella minua, jolla alkoi vähän mennä hermo kaikkeen.

Meidän vakuutusyhtiön ja sairaalan yhteistyö sen sijaan sujui aivan uskomattoman hyvin. Sairaalan henkilökunta hoiti heidän kanssaan oikeastaan kaiken, eikä meidän tarvinnut asialla juuri päätämme vaivata. Ja tämä olkoon muistutus kaikille, että missä sitten asut tai matkustat, niin pidä huolta, että sinulla on hyvä vakuutusturva. Meidän sairaalalaskun loppusumma oli 270 000 bahtia, eli noin 7 300 euroa. Meille jäi siitä maksettavaksi 8 euroa.

Sairaalasta lähtemisen jälkeen kaikki on sujunut hyvin, ja olen toipunut ihan hyvää vauhtia. Kuntosalille tai uima-altaaseen ei ole vielä asiaa, mutta elämä alkaa olla jo aika kivutonta. Positiivista on myös se, että umpilisäkkeeni ei voi enää koskaan tulehtua.

Mitäs sitten keksittäisiin, vuosi 2026?