Yhden läheisimmän ystävämme isä kuoli toissa viikolla. Thaimaalaisten tapojen mukaisesti hautajaiset alkoivat nopeasti, heti seuraavana päivänä. Ja thaimaalaisten tapojen mukaisesti mekin osallistuimme hautajaisiin, vaikka emme isää tunteneet. Olimme kyllä kuulleet hänestä paljon, muun muassa sen, että hän oli rockmuusikko ja upea tyyppi.
Thaimaassa hautajaiset kestävät useita päiviä ja ne järjestetään perheen valitsemalla temppelillä. Nämä olivat nyt toiset hautajaiset, joissa me olemme täällä olleet; molemmat kestivät neljä päivää. Kolmena ensimmäisenä päivänä oli iltatilaisuus, jossa munkit lausuivat arkun edessä rukouslaulua ja neljäntenä päivänä oli tuhkausseremonia.
Ensimmäisen kerran olimme täällä hautajaisissa reilu vuosi sitten, kun kaverimme kuoli yllättäen. Tuolloin osallistuimme vain yhteen iltarukousseremoniaan. Tällä kertaa osallistuimme sekä yhteen iltaseremoniaan, että tuhkausseremoniaan.
Iltaseremonian kulku oli meille siis ennestään tuttu. Saavuimme paikalle puoli tuntia ennen sen alkamista, esitimme surunvalittelut ystävällemme ja sytytimme suitsukkeet isän muistolle. Koska ihmisiä oli aika paljon, istuimme seremonian ajan varsinaisen hautajaisrakennuksen ulkopuolella. Munkit lausuivat rukouslaulua puoli tuntia, jonka jälkeen valokuvaaja otti vieraista ryhmäkuvia arkun edessä (mekin kävimme kuvattavana ystävämme kanssa) ja kaikille jaettiin pienet eväsboksit (tämä on ehkä liikuttavin osa thaimaalaisia hautajaisia). Koko tilaisuus sujui kauniisti ja varsin nopeasti.
Tuhkaamistilaisuus jännitti minua etukäteen enemmän. Emme olleet osallistuneet sellaiseen aiemmin, joten emme ihan tienneet, mitä tapahtuu ja mitä meidän kuuluu tehdä. Lisäksi oli odotettavissa, että tilaisuus olisi emotionaalisempi, koska pitkät hautajaismenot päättyisivät siihen ja ruumiin tuhkaus tarkoittaisi perheelle vainajasta lopullista luopumista.
Tuhkauspäivä olikin tunteellinen, mutta ei ainoastaan siten, miten olin odottanut.
Kun lähestyimme tuhkauspäivänä temppelialuetta, kuulimme jo kauas musiikkia. Isän bändikaverit, joista monet olivat 70-80 -vuotiaita pitkätukkia, soittivat temppelialueella rokkia – osa kappaleista oli ystävämme isän säveltämiä. Vieraita oli varmaan kolme kertaa enemmän kuin iltaseremoniassa; kaikki olivat tulleet paikalle. Ihmiset juttelivat ja nauroivat, silloin tällöin joku pyyhkäisi silmäkulmiaan. Välillä rokkarit vetäytyivät temppelialueen takanurkkaan polttamaan tupakkaa. En voinut kuin hymyillä tuota vanhaa kaveriporukkaa katsellessani.
Arkku oli siirretty temppelialueen keskelle krematorion yhteydessä olevaan paviljonkiin. Sukulaiset ja ystävät pitivät muutaman puheen ja sitten kaikki kävivät arkulla osoittamassa vainajalle kunnioitusta ja laskemassa pienen paperikukan arkun alle. Jouduin vähän nieleskelemään kyyneliä, kun yksi pitkätukkarokkereista koputti arkkua sanoakseen ystävälleen hyvästit.
Kun kaikki vieraat olivat käyneet arkulla, se siirrettiin krematorioon tuhkattavaksi.
Aurinko alkoi laskea. Varpuset lentelivät ympäri temppelirakennusten kultakoristeisia kattoja. Muutamat vieraat ottivat vielä kuvia ystävämme isän kuvan kanssa, joka oli asetettu telineeseen paviljongin edustalle. Kuvassa hänellä oli kädessään kitara ja hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, kuten rokkitähdellä kuuluu. Katselimme hiljaisina, kun krematorion piippu puhalsi ulos kevyen savupilven.
Hautajaiset olivat päättyneet.
