Istuimme pari kuukautta sitten iltaa hyvän ystävämme kanssa. Puheeksi nousi Songkran, eli thaimaalainen uusivuosi, jota juhlitaan usean päivän ajan huhtikuun puolivälissä. Ystävämme kysyi, oliko meillä mitään Songkran-suunnitelmia. Totesin, että aioimme mitä todennäköisimmin viihtyä visusti kotona. En ole juhlintaan kuuluvan vesisodan ystävä – olen kirjoittanut aiheesta ainakin kerran jo vuonna 2018 – ja olen monesti vannonut, etten siihen enää koskaan osallistu. Ystävämme kuitenkin halusi kovasti viedä meidät edes yhtenä päivänä kaverinsa baariin, jossa voisimme “mukavasti suojassa ja sivussa pahimmasta Songkran-hässäkästä” seurata juhlintaa.
Tiesin tekeväni virheen, mutta suostuin silti.
Sitten koitti Songkran-viikonloppu. Kiinnostukseni lähteä ulos väistelemään vesipyssyjä ja jäävedellä täytettyjä ämpäreitä oli todella vähäinen, mutta en kehdannut perua suunnitelmaamme. Yritin kaivaa jostain takaraivostani positiivista asennetta ja leikkimieltä. Pakkasin puhelimen ja vähän rahaa uuteen vedenkestävään pussukkaani ja puin päälleni iloisen värisen topin. Tapasimme ystävämme ja hänen kumppaninsa Saphan Taksinin laiturilla, josta lähdimme veneellä kohti – mitäpä muuta kuin – Khao San Roadia.
Khao San Road on yksi Bangkokin kuuluisimpia katuja. Se oli joskus reppureissaajien kohtaamispaikka, nyt lähinnä sekoilun symboli. Erityisesti juhlapäivinä Khao Sanilla velloo aivan hirveä humalaisen ihmismassan myllerrys. Sen ympäristössä on kuitenkin ihan kivoja hiljaisempia kujia, joissa on mukavia baareja ja ravintoloita. Ystävämme kaverin baari on yksi niistä.
Kävelymatka veneeltä baariin kesti ehkä viisi minuuttia. Sinä aikana minua ammuttiin kolmesti vesipyssyllä ja lisäksi sain ainakin puoli ämpärillistä vettä päälleni. Olin värikkäissä vaatteissani houkutteleva maalitaulu – kaikki muut selvisivät matkasta kuivina. Sain myös heti huomata, että uusi vedenkestävä pussukkani ei ollutkaan kovin vedenkestävä. Onneksi olin tuplavarmistanut ja laittanut puhelimen minigrippussiin.
Päästyämme perille baarissa oli vielä aivan hiljaista – hetken mietin, onko se edes auki. Pian paikan omistaja kuitenkin mönki jostain esiin. Heillä olivat bileet edellisenä iltana vähän venähtäneet. Omistaja yritti jatkuvalla syötöllä soittaa työntekijöille, joiden olisi jo kauan sitten pitänyt saapua töihin. Kukaan ei vastannut puhelimeen.
Valtasimme yhden pöydän, joimme olutta ja katselimme, kun vesisota kadulla alkoi iltapäivän edetessä kiihtyä. Olihan siinä oma tunnelmansa – aurinko paistoi, musiikki soi ja ihmiset olivat aivan pähkinöinä.
Olin kiitollinen siitä, että puolet baarin etuosasta oli suojattu pressulla, joka erotti meidät vesileikeistä. Tai ainakin melkein. Se ei esimerkiksi suojannut minua pikkupojalta, joka tähtäsi vesipyssyllään kunnioitettavan tarkasti kulman takaa suoraan naamaani. Onneksi minulla oli aurinkolasit, sillä silmätulehduksen saaminen likaisesta vedestä on ihan relevantti huoli.
Pressu ei myöskään myöhemmin illalla enää pystynyt suojaamaan ketään, kun eräs innokas juhlija avasi sen ja suihkutti baariin sisään kaikkien päälle vesiletkulla vettä. Suunnilleen tässä kohtaa ilmaisin, että alkaisin olla valmis lähtemään kotia kohti.
Songkran-kokemuksemme kruunasi tuk tuk -matka kotiin. Avoin ajoneuvo altisti meidät kaikille tien sivussa riemukkaasti odottaneille juhlijoille, jotka lappoivat päällemme vettä minkä ehtivät.
“Never again”, totesin, kun saimme taas yhden valtavan ämpärillisen jäävettä suoraan niskaamme. Katsotaan, pitääkö lupaukseni tällä kertaa.
