Kun ystävämme ehdotti viikonloppureissua Pattayan edustalla sijaitsevalle Koh Larnin saarelle, tiesin heti, että luvassa ei olisi rentoutumista puoliautiolla paratiisisaarella, vaan lähinnä oluen juomista turistien keskellä. Pattayalla on maine – mielestäni ihan ansaitusti – melkoisena läävänä, jossa yhdistyvät Thaimaan huonoimmat puolet, enkä odottanut läheiseltä saarelta juuri kummempaa. Silti Koh Larn onnistui jotenkin alittamaan ne vähäisetkin odotukseni.
Saavuimme Koh Larnille iltapäivän paahteessa. Meidät saarelle kuljettanut puinen laiva oli pullollaan turisteja (plus yksi lihava labradorinnoutaja havaijipaidassa) ja se nitisi ja natisi liitoksissaan. Kaikkien oli laitettava pelastusliivit päälle ja se oli varmaan laivan kunnon huomioon ottaen oikein hyvä linjaus.
Heti satamassa meitä oli vastassa valtavasti ihmisiä ja kaaosta. Joka toinen vastaantulija yritti kaupata meille vuokramopoa. Mopon sijaan me kuitenkin hyppäsimme ryöstöhintaisen songthaewin (lava-auto) kyytiin, joka kuljetti meidät rannalle, jossa majoituimme. Jälkeenpäin meille selvisi, että olisimme voineet soittaa hotellille ja he olisivat hakeneet meidän ilmaiseksi.
Sataman ihmispaljous ei helpottanut saapuessamme Tawaen-rannalle. Rantakatu oli täynnä norsuhousuja ja rantaleluja myyviä krääsäkauppoja sekä ravintoloita, joiden henkilökunta näytti enemmän kuin vähän tympääntyneiltä (enkä ihmettele yhtään). Itse ranta oli niin piukassa rantatuoleja, että niiden välissä ei olisi mahtunut edes hengittämään. Rantavedessä pörräsi moottoriveneitä ja vesiskoottereita, ja jossain siellä välissä puikkelehti turistiryhmiä.
Kirjauduttuamme sisään hotelliin (joka oli aivan kelvollinen) ja syötyämme myöhäisen lounaan (kelvollinen) Juhana palasi vielä hetkeksi töiden pariin ja minä ja ystävämme jäimme maleksimaan rantakadulle. Etsimme ystävän tutun omistaman baarin (kiva), joka sijaitsee rauhallisessa paikassa hieman syrjässä rannasta. Siellä sitten istuimme ja juttelimme kylmien juomien äärellä, kunnes Juhana liittyi seuraamme auringonlaskun aikaan.
Päivän kääntyessä kohti iltaa rannan ilme muuttui täysin. Rantatuolit siivottiin syrjään ja tilalle tuotiin kauniit valkoiset ravintolapöydät sekä valtavasti tunnelmavaloja. Moottoriveneet katosivat ja veivät mukanaan 80% ihmisistä. Kaiken päivällä rantaa peittäneen hässäkän alta paljastui hieno valkoinen hiekka. Jos ranta olisi ollut tuollainen myös päiväsaikaan, olisi tämän blogikirjoituksen otsikko aivan toisenlainen.
Toisena päivänä halusimme päästä makoilemaan rannalle – kun nyt kerran saarella oltiin. Luojan kiitos joku oli edellisenä päivänä vinkannut meille, että lyhyen kävelymatkan päässä oli rauhallisempi rannanpätkä. Sinne siis.
Pakko sanoa, että ensivaikutelma tuosta “rauhallisesta” rannasta ei ollut kovin paljon kummoisempi. Vastassa näytti olevan yhtä lailla turistilaumoja ja vesiskoottereita. Pakettimatkalaiset ehtivät kuitenkin ottaa tarpeeksi ryhmäkuvia ja jatkaa matkaa sillä välin, kun me söimme yhdessä rannan ravintoloista hyvin myöhäisen aamiaisen (kelvollinen). Niinpä pötkähdimme rantatuoleille nyt lähes tyhjälle rannalle, tilasimme drinkit ja kaikki oli ihan kivasti.
Ehdimme viikonlopun aikana syödä muutamassa eri paikassa. Parasta olivat grillatut ravut ja kalmari yhdessä vähän hienommassa ravintolassa (jossa tosin omistaja hieman kiusallisesti liimaantui pöytämme viereen katselemaan kun söimme) ja pizza ystävämme tutun baarissa. Ravintoloita oli yllättävän vähän, enkä noin yleisesti ottaen ollut yhtään vaikuttunut ruoan tasosta. Ystävämme spekuloi niukan ravintolatarjonnan johtuvan siitä, että valtaosa saarelle tulevista turisteista on kiinalaisia päivämatkaryhmiä, jotka kiertävät tiukasti omaa reittiään ja syövät vain jossain tietyissä kiinalaisomisteisissa ravintoloissa. Muita turisteja on sitten ilmeisesti sen verran vähän, että heille (meille) ei ole kannattanut montaa erilaista ravintolaa pystyttää.
Vaikka meillä oli oikeasti kiva viikonloppu – aina on kivaa, kun on hyvää seuraa ja edes joku kelvollinen baari – jäi kokemuksesta se fiilis, että Pattayalle tai mihinkään sen välittömään läheisyyteen ei tarvitse enää koskaan mennä.
Ai niin, paitsi että parin viikon päästä menemme Pattayalle festareille…
