Kävin tänään ystävän kanssa lounaalla toisella puolella kaupunkia. Ravintola, johon olimme menossa, sijaitsee isossa toimisto/ravintola/kauppakeskuskompleksissa. Etsimme ystävän kanssa ensin vartin verran toisiamme ja sitten toisen vartin ravintolaa.
Olin vielä aamulla miettinyt, pitäisikö lounastreffit perua. Mieli on ollut alavireinen ja stressaantunut, ja olen nukkunut huonosti. Ajattelin, että en jaksa olla sosiaalinen tai ylipäätään lähteä alaovea pidemmälle.
Syitä alakuloon ja stressiin on useita, mutta yksi – joka saattaa kuulostaa tosi mitättömältä – on se, että meidän rakkaan vakkaribaarin tulevaisuus on pahasti vaakalaudalla. Tai voi olla, että se on jo tippunut koko laudalta.
Vakkaribaari on meille ja monelle muulle paljon enemmän kuin baari. Se on toinen koti, olohuone, yhteisö. Me ollaan tavattu varmaan kaikki meidän Bangkokin kaverit siellä ja sinne liittyy miljoona muistoa vuosien varrelta. Tuntuu aivan kamalalta ajatukselta, että sitä ei enää olisi.
Istuimme ystävän kanssa lounasravintolan pöytään ja aloimme selata ruokalistaa hiljaisuudessa. Huokaisin väsyneenä ja kerroin, että on ollut vähän huono viikko. Aloimme pikkuhiljaa jutella niitä näitä. Annokset tuotiin pöytään ja nauroimme, että olimme taas tilanneet liikaa ruokaa.
Lounaan jälkeen kiertelimme ympäri keskuksen sokkeloisia kerroksia. Kävimme syömässä täydelliset jälkiruoat pienessä kahvilassa ja teimme suunnitelmia tuleville viikoille. Lähdin kotiin täydellä vatsalla, mutta kevyemmällä mielellä.
Kotiin päästyäni alkoi koko kaupunkia vavisuttava ukkosen jyrinä ja horisontista hiipi mustien pilvien aalto. Rankkasade ympäröi meidät niin, että hetkeksi kaikki muu katosi. Salamat valaisivat taivasta toinen toisensa jälkeen pitkälle iltaan.
Ehkä paras ukkosmyrsky tähän asti.
