Meillä oli heinäkuussa tilaisuus lähteä parin viikon reissuun (jep, ehdimme juuri palata Suomesta, pestä pyykit, moikata muutamia kavereita ja taas mentiin) ja kohteeksi valikoitui pitkällisen pohdinnan ja empimisen jälkeen Vietnam. Pääasiallinen syy oli se, että meistä ei kumpikaan ollut siellä ennen ollut – eräänlainen ihme sinänsä, kun ottaa huomioon, kuinka paljon ollaan täällä päin maailmaa reissattu. Toinen syy oli vietnamilainen ruoka, joka veti meitä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.
Vietnamista tulevat ainakin itselle ensimmäisenä mieleen isot kaupungit Hanoi ja Ho Chi Minh City sekä kuvankaunis rantakohde Halong Bay. No, me ei menty mihinkään noista. Heinäkuu on Vietnamin etelä- ja pohjoisosissa sadekautta, joten suuntasimme keskelle: Hueen, Hoi Aniin ja Da Nangiin. Olisimme tosi mielellään nähneet, millaisia Hanoi ja Ho Chi Minh ovat verrattuna Bangkokiin, mutta näin jälkeenpäin voin sanoa, että nämä pienemmät kaupungit olivat ihan hyvä ensiaskel Vietnamiin – jonkinmoista kulttuurishokkia oli nimittäin luvassa.
Hue – pehmeä lasku Vietnamiin
Lensimme Bangkokista Da Nangiin puolen päivän aikaan. Halusimme jatkaa kentältä saman tien matkaa Hueen ja olimme siinä käsityksessä, että voisimme tehdä sen bussilla. Vaan sellaistapa ei sitten löytynyt. Sen sijaan löysimme monta erittäin innokasta ja sitkeää Grab-kuskia – ja saimme esimakua vietnamilaisesta myyntityylistä, joka on jokseenkin intensiivisempi kuin mihin Thaimaassa on tottunut.
Parin tunnin automatkan jälkeen saavuimme hotellillemme (Candy Inn). Se oli pieni, siisti ja sijaitsi rauhallisen pikkutien varrella. Lyhyen kävelymatkan päässä oli lukuisia ravintoloita ja pieniä baareja. Hotellia pyörittänyt mies oli aivan super mukava ja avulias – ja paistoi aamupalaksi täydellisiä kananmunia.
Ensimmäisenä iltana kävelimme ympäri kaupunkia uteliaina ja tunnustellen. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa ihan vieraassa paikassa. Kaikki oli uutta ruoista kieleen ja valuuttaan.
Uutta ja erilaista oli myös liikenne. Voisi kuvitella, että ero Thaimaahan ei olisi kovin merkittävä, mutta kyllä se on. Skoottereita oli pilvin pimein ja niitä ympäröi jatkuvasta tööttäilystä syntynyt kakofonia. Kuskit eivät todellakaan väistäneet tai hidastaneet jalankulkijoiden takia – meistä tuntui enemmänkin siltä, että ne kiihdyttivät ehtiäkseen varmasti joka välistä ensin. Onneksi Hue oli kuitenkin verrattaen rauhallinen kaupunki, jossa oli hyvä opetella vietnamilaisia tien ylityksen alkeita.
Seuraavana aamuna huomasimme, että meidän hotellin vieressä oli kivan näköinen kahvila. Sen eteen pystytetty kyltti kiinnitti erityisesti huomiomme: siinä mainostettiin suolakahvia. Jes! Suolakahvi oli asia, jonka maistamista odotin valehtelematta kaikista eniten koko reissulta.
Suolakahvi on kahvijuoma, joka on – ainakin näin valmistettuna – kotoisin juuri Huesta. Siihen tulee kondensoitua maitoa, vahvaa kahvia ja reilusti suolalla maustettua maitovaahtoa. Makuyhdistelmä ylitti kaikki odotukseni ja suolakahvi on yhtään liioittelematta paras asia, jota olen koskaan juonut. Miten toivoinkaan, että vatsani kestäisi loputtomia määriä kofeiinia…
Toinen asia, jota halusin ehdottomasti maistaa Huessa, oli myöskin kaupungin oma erikoisuus: com hen -niminen ruoka. Com henissä on mm. riisiä, kasviksia, yrttejä, katkaraputahnaa ja pienen pieniä simpukoita (toinen variaatio on bun hen, eli sama annos, mutta riisin sijaan nuudeleilla). Olin lukenut, että parhaan com henin saa kaupungin läpi kulkevan joen keskellä olevalta saarelta. Sinne siis.
Ravintola (Com hen Hoa Dong) oli lounasaikaan tupaten täynnä paikallisia – aina hyvä merkki. Ravintolan takaosassa rivi naisia kokosi ruoka-annoksia isoista höyryävistä kattiloista. Meille osoitettiin paikka pitkän pöydän päästä, jonka ääreen istuimme pikkuruisille muovijakkaroille. Näytimme ruokalistalta haluamamme annokset, ja muutaman minuutin kuluttua ne kannettiin eteemme kirkkaan pinkeissä kulhoissa. Ruoat tuonut täti neuvoi elekielellä sekoittamaan kaikki annoksen osat kunnolla keskenään.
Ihana ruoka-annos. Ehkä koko reissun paras.
Vaikka fokuksemme Huessa oli ennen kaikkea ruoassa ja päämäärättömässä kaupungilla maleksimisessa, oli kuitenkin yksi nähtävyys, jonka halusimme käydä katsomassa. Se oli 1800-luvulla rakennettu, aikanaan keisarillisen perheen kotina toiminut iso palatsialue (Imperial City), joka on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista.
Vaeltelimme pitkin alueen loputtomia teitä ja käytäviä yhden tukahduttavan kuuman aamupäivän ajan. Vähän väliä meidän oli paettava paahdetta kivisten käytävien varjoihin, ja olimme kiitollisia jokaisesta kiskasta, josta sai ostaa kylmää vettä.
Vettä olisivat kaivanneet myös palatsialueen istutukset. Kuiva kesäkuukausi ei selvästi ollut paras mahdollinen ajankohta puutarhojen ihailuun – ne olivat kaikki vähän nuupahtaneita. Pieni pettymys oli myös se, että keskuspalatsi oli remontissa ja huputettu pressujen alle.
Siinä palatseja kierrellessä saimme taas todeta, että olemme Juhanan kanssa aivan epätahtinen pari tällaisten nähtävyyksien katseluun. Siinä missä Juhana etenee hitaasti lukien kyltit ja infotaulut, minä ravaan vauhdilla ympäriinsä etsien kiinnostavaa kuvattavaa. Tämä on hyvä strategia, jos haluaa hukata toisensa turistimassaan.
Kahden ja puolen Huessa vietetyn päivän jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Olimme kolunneet kaikki lähellä (ja vähän kauempanakin) olevat kiinnostavat ravintolat, juoneet liikaa kahvia ja kävelleet jalat rakoille. Lähdimme innosta puhkuen kohti seuraavaa kohdetta, josta olimme lukeneet todella paljon hyvää, ja meillä oli sitä kohtaan suuret odotukset.
Spoiler alert: seuraava postaus saattaa sisältää epäsuosittuja mielipiteitä Hoi Anista.
